Source: Helsingin Sanomat
Maria Säkö
31.1.2020
PRESS TEXT
Vainottujen tarinat pääsevät valokeilaan Kansallisteatterin esityksessä, jonka teemana on öljyyn sidottu maailmanpolitiikka
Undocumented love. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa. Konsepti Kati Kaartinen ja Jussi Lehtonen, ohjaus Jussi Lehtonen, käsikirjoitus Kati Kaartinen, valot Eero Alava, ääni ja musiikki Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, maskeeraus Minttu Minkkinen. Esiintyjät Angela al Debs, Bakr Hasan, Kalle Lehto, Mohammad Manla ja Marja Salo.
TEATTERISSA omalle tarinalleen voi saada todistajia, sen voi jakaa ja sen voi saada jatkamaan omaa elämäänsä muissa ihmisissä, mutta teatteri voi myös kaventaa ja rajoittaa näkemystämme itsestämme ja muista.
Kansallisteatterin Undocumented love on hyvin tietoinen teatterin mahdollisuuksista sekä hyvään että pahaan. Eri tavoin ja eri syistä vainottujen ihmisten tarinoiden kertomisessa pyritään kunnioittamaan traagisia kohtaloita mahdollisimman hienovaraisesti.
Sanna Salmenkallion ja Ali Saadin musiikissa eri kulttuurit nivoutuvat yhteen täysin erottamattomasti alusta loppuun. Undocumented love -teoksessa ei rakenneta joitain toisia vaan siinä pyritään joka tasolla näkemään ihmisten samanlaisuus – ja ennen kaikkea ihmisten pyrkimys hyvään. Kansallisteatteri avaa Undocumented love teoksessa ovensa ja näyttämönsä toisenlaisille tarinoille. Tärkeän työn soisi jatkuvan ja kehittyvän.
PRODUKTIOTA varten haastatteluja tehtiin Suomessa, Englannissa, Turkissa, Serbiassa ja Libanonissa. Lisäksi produktion syntyyn vaikuttivat syyrialaisille pakolaislapsille järjestetyt sirkus- ja teatterityöpajat.
Prologissa esitellään esiintyjät, ja sen jälkeen muissa jaksoissa – Toisen tarina, Isän kuolema sekä Tapaus Syyria – sukelletaan muutamiin tarinoihin, joista jokainen saa erilaisen poliittisen kehyksen.
TAITEILIJUUS tai homoseksuaalisuus johtaa monissa maissa vainoon, kidutukseen sekä elämään suunnattomassa pelossa. Hengissä selvinneet joutuvat elämään yksinäisyydessä.
Irakilaistaustainen Bakr Hasan kuulee isänsä kuolemasta puhelimitse. Syyrian hallitusta vastustanut Mohammad Manla löytää klovneriasta väylän pelkojensa käsittelemiseen. Angela al Debsin tanssitaide tekee hänen elämänsä epävarmaksi.
Välillä köysillä seiniin kiinnitetyt näyttelijät ilmentävät sitä, miten heidät on kahlittu vain yhteen asentoon, toistamaan yhtä ja samaa. Välillä he taas pilailevat suurvaltapolitiikan eri osapuoliksi pukeutuneina ja pitelevät käsissään tikittävää pommia Välillä he kuuntelevat radiota, joka tuo uutisia jostain sieltä kaukaa, kaikkein rakkaimmista ihmisistä.
Vahvimmillaan teos on silloin, kun öljyyn sidottu maailmanpolitiikka tulee esityksen teemaksi. Klovnerian ja hajoavien taikatemppujen sekä välkkyvien loisteputkien avulla öljyn ja ihmisten hädän välille rakennetaan yhteys, joka järkyttää ja jopa huvittaa absurdiudessaan.
KANSALLISTEATTERIN kiertuenäyttämön johtajan Jussi Lehtosen sekä näytelmäkirjailija Kati Kaartisen konsepti Undocumented love -teokseen tuntuu vahvasti jatkolta kahden vuoden takaiseen Toinen koti -esitykseen. Sen yhtenä kantavana teemana kulki eräänlainen rikkinäisen puhelimen teema.
Viestit vääristyivät matkalla ja kafkamaisena näyttäytynyt byrokratia kiersi ihmisten sielut solmuun. Undocumented love -teoksessa kommunikoidaan ehkä liiankin katkonaisesti, kerrotaan vain kohtauksia sieltä täältä eikä teos sisällä juurikaan informaatiota.
On kuitenkin hienoa, että esityksessä keskitytään vahvasti siihen, miten tarinoita voisi jakaa ja miten toisenlaisia kohtaloita voisi oppia kuuntelemaan. Kaartisen ja Lehtosen minimalistinen tyyli pitää ilmaisun koko ajan intensiivisenä, mutta samalla vähän etäisenä ja harjoitteenomaisena.
Valtavan hädän käsittelyssä väistöliikkeet lienevät välttämättömiä, jotta edes jotain voidaan kertoa ja ottaa vastaan.
ESITYKSEN heikkous on se, että se sekoittaa suomalaisten elämäkertoja turvapaikanhakijoiden ja paperittomien tarinoihin. Epäsynkka hiertää. Se saa toivomaan, että nyt, kun tila on kerrankin annettu joillekin muille kuin niille, joilla se yleensä on, sitä kunnioitettaisiin enemmän.
Lehtosen ja Kaartisen pitkäjänteinen työ näkyy Undocumented love -esityksessä parhaimmillaan siinä, miten he uskaltavat luottaa pieniin vihjeisiin sekä keskittyä siihen, miten juuri kommunikaatio toimii.
Kalle Lehdon tulitemput ja kaatumiset ovat herkkiä ja näennäisen pieniä – on selvää, että maailman tämän hetken suurin humanitäärinen kriisi ei voisikaan tulla näyttämölle muuten kuin vaivihkaa. Vähäeleisyys hiljentää.
