PRESS: Olin häpeissäni siitä, että me venäläiset emme tunne häpeää mistään – kauna on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä by Helsingin Sanomat

Disculpa, pero esta entrada está disponible sólo en Inglés Británico. For the sake of viewer convenience, the content is shown below in the alternative language. You may click the link to switch the active language.

Source: Helsingin Sanomat
Mikhail Durnenkov


In English (translated):

I was ashamed that we Russians are not ashamed of anything – resentment is an important concept in understanding Russian society

Artists flee Russia, and Mikhail Durnenkov, a dramaturg who has arrived in Finland, explains what made him leave his home and why so many Russians remain silent.

I am a Russian dramaturg, and my wife is a theatre artist. We have a fifteen-year-old son and a funny dachshund called Kubrik.

Before the war, we were well-known artists in Russia. My plays were performed in theatres and my wife staged successful opera productions. We received prestigious theatre awards. We also worked a lot abroad, including in Finland.

In 2009 I took part in the Baltic Circle Theatre Festival in Helsinki. I was part of a group of playwrights from Finland, Russia and Ukraine who wrote a play about the Winter War.

The more I became acquainted with the Winter War, the more I understood how little is known about this war in Russia. I was ashamed that we Russians are not ashamed of anything.

On the eve of a new war, shortly before Russia invaded Ukraine, I listened to the Russian news. They were saying that NATO was getting too close to Russia’s borders. They said that if NATO deployed missiles on Ukrainian territory, their flight time to Moscow and St Petersburg would be reduced, and Russia would not accept this. There was no way I could avoid a sense of déjà vu.

The past came knocking at the door of the present.

Soon after the war began, Putin made a speech condemning the traitors who are «physically in Russia, mentally in the West». Even before, I had felt like a citizen of fascist Germany fighting a war of aggression – and now, moreover, I began to feel like a Jew in my own country. It was too much for my family. We took our dog and drove to Finland.

Putin’s Russia has never believed in the power of art and has never given it much support. It has mainly supported ‘exportable’ artists: caviar, ballet, patriotic cinema, space and the president’s favourite conductor, Valery Gergiev, top the Culture Ministry’s funding list year after year. The others have had to make do with the status of children and budget constraints, or fend for themselves.

Shortly before crossing the Finnish border, my wife and I nervously cleared our phones. We had been told that at the border, the FSB would check the content of devices and communication applications and would not allow anyone with prohibited content on their devices to cross the border. Not knowing what would be considered prohibited, we frantically deleted photos of anti-war rallies and conversations with foreign colleagues.

I also asked my son to remove a photo of an anti-war sign with the subject tag «F…CK THE WAR» from his Instagram account. Perhaps it should have been done earlier for educational reasons, but I did it in the name of self-censorship in this situation.

The border crossing went smoothly, however, and no one was interested in our calls. As we moved on from the Russian border checkpoint, it was as if all my internal muscles had relaxed after days of intense tension.

Two years ago we started a future-oriented theatre project with the Espoo Theatre and the Klockriketeatern in Helsinki. We were thinking about the challenges of progress, we were concerned about the state of the environment and we wanted to address gender issues.

Sometimes I feel like we pressed a button that made the future roll into the present.

The pandemic began. Then came the war.

For a few days after the start of the war, I could not believe that it had really happened. How did a man in his seventies get it into his head to open this Pandora’s box? Who were all those Russians who supported the war? Why don’t I know them?

When Russia annexed Crimea in 2014, my wife and I – like everyone else in our immediate circle – removed people with whom we disagreed from our social media networks. We opposed the annexation and did not want to be associated with people who were celebrating in the spirit of «Crimea is ours!».

I quickly found that every argument I put forward as to why it was unacceptable to take territory from a neighbouring country was immediately followed by the opposite argument. I was told how the Russian-speaking population is oppressed in Ukraine and how Crimea historically belongs to Russia. For some reason, even the bombing of Yugoslavia in 1999 was invoked.

It was easier to block the interlocutor than to continue an endless fruitless argument, which only made both sides more irritated and nasty.

After this «cleaning of the friends list», we ended up in a social media bubble of like-minded people. My bubble is mostly made up of liberals and people from the arts.

Not all the people in my bubble have actively expressed their opposition to the war at any point. Liberals have remained politically passive for years. They have made peace with their own conscience. They have justified it to themselves, for example, in this way: ‘at least I can make art’, ‘my work is quietly helping to improve society’, ‘my mission is to be the Schindler of culture’, ‘I want to tell the truth through art’.

Now we need to rethink these arguments. Photographs of Butša and Mariupol have taken away my faith in the power of small acts.

Those who have been able to leave the country have used this means to assuage their conscience. But many artists have been unable or unwilling to leave. They are in a worse situation.

Under Russia’s new laws, any anti-war statement can lead to criminal sanctions. This also applies to social statements in the form of art. Once the machinery of repression has been set in motion, it is difficult to stop it.

In the very early days of the war, I was contacted by the theatre manager of a theatre that was showing my play. He asked me if I had recently signed any anti-war petitions. I read between the lines of the message and replied, «If you are afraid, please remove my play from the repertoire.»

No one asks any more. «Politically dubious» plays just disappear from the repertoire.

The letter Z adorns the façade of many Russian theatres. At the time of writing, 19 theatres are «out of the mainstream», out of a total of over 600 theatres. Let’s see how many theatres will end up under the letter Z when the order comes from above. And such an order will come, no doubt about it.

Underneath it all, there is the loquacious silence of the artistic directors of the major theatres. For them, opposing the war means the outright dismissal of members of the production and the dissolution of the collectives, just as in Belarus in the past.

In other bubbles, too, there is silence. Everyone has their own contracts.

The business people are silent because their unspoken contract with the powers that be says: ‘you can do business on my premises but only on my terms’. They are silent because they could easily lose everything they have not yet lost because of sanctions.

Many state officials and public sector workers are keeping quiet because for years they have been the only ones whose position in Putin’s Russia has remained stable. They have come to rely on the security provided by Russian oil money.

I was once amazed to see a queue of eager conscripts queuing up in front of an armed forces office in Moscow. In my own youth, no one was eager to join the army. There was a simple explanation: only those who had completed their military service were accepted for government posts.

Resentment is an important concept in understanding Russian society: it refers to the desire to show off and the need to pay the fish debt for past degrading treatment. The resentment associated with the collapse of the Soviet Union is the basis of so-called Putinist patriotism.

The largest and most impenetrable social bubble consists of a passive majority. It is precisely the reaction of this group that the state fears most. The idea is that if these people take off, revolution is inevitable.

This group includes, above all, people who grew up in the Soviet era, who do not use the internet and who regard television as their only source of information. A social debate with them always ends with the statement: ‘You don’t want the crazy 90s back, do you?’

The state is now doing everything it can to ensure that this large majority does not feel that its security, based on a silent agreement, is being undermined by sanctions. The task of those in power is to keep the weakening of the economy as hidden from them as possible.

At the same time, propaganda is being used to turn them into patriots. If the state succeeds in this, Russia will be on North Korea’s path.

I have never felt as Russian as I do these days. Today my son started Finnish school. Yesterday I went to see the teacher. She told me that my son is the only Russian in his class and that there are more than ten Ukrainian students in the same class. It happened to me, as it can happen to a playwright: I dreamed the whole story at night – how the war started, how it continues in the classroom, and where it finally ends. I saw it all from beginning to end.

When I took my son to school in the morning, I didn’t prepare him. I told him, «Smile, be kind and remember that we are here because we are against the war.»

I believe that in future history books, everything that is happening now will be linked to the theme of the ‘break-up of the Soviet Union’. That process of disintegration has been going on for decades and it is still not over.

I hope that in the future the concept of nationality will not be recognised. Of course, nationality is an important issue. It is what gave the Finns strength in the Winter War, and it is what gives Ukrainians today the strength to stand united as a front and fight the aggressor.

We must remember, however, that if Russia had not started this war, we would not think so much about what country we come from, but would remember that we are all simply human beings.

As I was writing this text, I received a picture message from my son at school, in which he is smiling broadly. He tells me that he has already made friends and «everything is great».

There is hope for the future.


In Finnish (original):

Olin häpeissäni siitä, että me venäläiset emme tunne häpeää mistään – kauna on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä

Taiteilijat pakenevat Venäjältä, ja Suomeen saapunut dramaturgi Mikhail Durnenkov kertoo, mikä sai hänet jättämään kotinsa ja miksi niin monet venäläiset vaikenevat.

Olen venäläinen dramaturgi, ja vaimoni on teatteritaiteilija. Meillä on viisitoistavuotias poika sekä veikeä mäyräkoira nimeltä Kubrik.

Aikana ennen sotaa me olimme Venäjällä tunnettuja taiteilijoita. Minun näytelmiäni esitettiin teattereissa ja vaimo lavasti menestyviä oopperaesityksiä. Saimme arvostettuja teatterialan palkintoja. Työskentelimme paljon myös ulkomailla, Suomessakin.

VUONNA 2009 osallistuin Helsingissä järjestettävään Baltic Circle -teatterifestivaaliin. Olin mukana Talvisota-lukudraaman kirjoittajaryhmässä, johon kuului suomalaisia, venäläisiä ja ukrainalaisia näytelmäkirjailijoita.

Mitä enemmän perehdyin talvisotaan, sitä paremmin ymmärsin, kuinka vähän tästä sodasta Venäjällä tiedetään. Olin häpeissäni siitä, että me venäläiset emme tunne häpeää mistään.

Uuden sodan kynnyksellä, hieman ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kuuntelin venäläisiä uutisia. Niissä sanottiin, että Nato tulee liian lähelle Venäjän rajoja. Sanottiin, että jos Nato sijoittaa Ukrainan alueelle ohjuksia, niiden lentoaika Moskovaan ja Pietariin lyhenee, eikä Venäjä hyväksy tätä. En mitenkään voinut välttyä déjà-vu-tunteelta.

Menneisyys palasi kolkuttamaan nykyisyyden oveen.

PIAN sodan alkamisen jälkeen Putin tuomitsi puheessaan kansanpetturit, jotka ovat ”fyysisesti Venäjällä, henkisesti lännessä”. Jo aiemmin minusta oli tuntunut kuin olisin hyökkäyssotaa käyvän fasisti-Saksan kansalainen – ja nyt lisäksi alkoi tuntua siltä kuin olisin omassa maassani juutalaisten asemassa. Se oli perheelleni liikaa. Otimme koiramme ja ajoimme Suomeen.

Putinin Venäjä ei koskaan ole uskonut taiteen voimaan eikä tukenut sitä merkittävästi. Tukea ovat saaneet lähinnä ”vientikelpoisen” taiteen tekijät: kulttuuriministeriön rahoituslistan kärjessä keikkuvat vuodesta toiseen kaviaari, baletti, isänmaallinen elokuva, avaruus ja presidentin suosikkikapellimestari Valeri Gergijev. Muut ovat saaneet tyytyä lapsipuolen asemaan ja budjetin jämiin tai sinnitellä omin avuin.

Hieman ennen Suomen rajalle tuloa minä ja vaimoni tyhjensimme hermostuneina tietoja puhelimistamme. Olimme kuulleet, että rajalla FSB:n edustajat tarkastavat laitteiden ja viestintäsovellusten sisältöjä eivätkä päästä rajan yli sellaisia, joiden laitteista löytyy kiellettyä sisältöä. Emme tienneet, mitä kaikkea pidettäisiin kiellettynä, joten poistimme kuumeisesti valokuvia sodanvastaisista kokoontumisista sekä ulkomaalaisten kollegoiden kanssa käytyjä keskusteluja.

Pyysin myös poikaani poistamaan Instagram-tililtään kuvan sodanvastaisesta kyltistä, jossa oli aihetunniste ”F…CK THE WAR”. Ehkä se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin kasvatuksellisista syistä, mutta minä tein sen tässä tilanteessa itsesensuurin nimissä.

Rajanylitys sujui kuitenkin helposti, eikä kukaan ollut kiinnostunut puhelimistamme. Kun siirryimme eteenpäin Venäjän rajatarkastuspisteeltä, tuntui kuin kaikki sisäiset lihakset olisivat rentoutuneet monen päivän voimakkaan jännitystilan jäljiltä.

Jo kaksi vuotta sitten aloitimme tulevaisuutta pohtivan teatteriprojektin Espoon teatterin ja helsinkiläisen Klockriketeaternin kanssa. Mietimme edistyksen tuomia haasteita, olimme huolissamme ympäristön tilasta ja halusimme käsitellä sukupuolikysymyksiä.

Joskus minusta tuntuu kuin olisimme painaneet nappia, joka sai tulevaisuuden vyörymään nykyisyyteen.

Alkoi koronapandemia. Sitten alkoi sota.

SODAN alettua en voinut muutamaan päivään uskoa, että niin oli todella tapahtunut. Miten seitsenkymppinen ihminen sai päähänsä avata tämän Pandoran lippaan? Keitä olivat kaikki ne venäläiset, jotka tukivat sotaa? Miksi minä en tunne heitä?

Kun Venäjä vuonna 2014 liitti Krimin itseensä, minä ja vaimoni – kuten kaikki muutkin lähipiirissämme – poistimme sosiaalisen median verkostoistamme sellaiset ihmiset, joiden kanssa olimme asioista eri mieltä. Me vastustimme liittämistä emmekä halunneet olla yhteydessä sellaisiin ihmisiin, jotka riemuitsivat ”Krim on meidän!” -hengessä.

Huomasin nopeasti, että jokaiseen esittämääni perusteluun sille, miksi ei ole hyväksyttävää vallata naapurivaltiolta alueita, löytyi vastapuolelta välittömästi päinvastainen argumentti. Minulle kerrottiin, kuinka venäjänkielistä väestöä sorretaan Ukrainassa ja kuinka Krim historiallisesti kuuluu Venäjään. Vedottiinpa jostain syystä jopa Jugoslavian pommituksiin vuonna 1999.

Oli helpompaa estää keskustelukumppani kuin jatkaa loputonta hedelmätöntä kiistelyä, jonka lopputuloksena kumpikin osapuoli oli vain entistä ärtyneempi ja ilkeämpi.

Tämän ”kaverilistan siivouksen” jälkeen päädyimme samanmielisten ihmisten muodostamaan somekuplaan. Minun kuplani koostuu lähinnä liberaaleista ja taidealan ihmisistä.

KAIKKI kuplassani olevat ihmiset eivät suinkaan ole aktiivisesti ilmaisseet vastustavansa sotaa missään vaiheessa. Liberaalit ovat jo vuosien ajan pysyneet poliittisesti passiivisina. He ovat tehneet sovun oman omantuntonsa kanssa. He ovat perustelleet asian itselleen esimerkiksi näin: ”voin sentään tehdä taidetta”, ”työni auttaa kaikessa hiljaisuudessa parantamaan yhteiskuntaa”, ”missioni on olla kulttuurin Schindler”, ”haluan kertoa totuuden taiteen kautta”.

Nyt näitä perusteluja täytyy miettiä uudelleen. Valokuvat Butšasta ja Mariupolista ovat vieneet uskon pienten tekojen voimaan.

Ne, jotka ovat voineet poistua maasta, ovat käyttäneet tätä keinoa omantuntonsa tyynnyttämiseen. Monet taiteilijat eivät kuitenkaan ole voineet tai halunneet lähteä. He ovat huonommassa tilanteessa.

Venäjän uusien lakien mukaan mikä tahansa sodanvastainen lausunto voi johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Tämä koskee myös taiteen muodossa esitettyjä yhteiskunnallisia kannanottoja. Kun sortokoneisto on kerran lähtenyt käyntiin, sitä on vaikea pysäyttää.

Heti sodan alkupäivinä minuun otti yhteyttä teatterinjohtaja, jonka teatterissa esitettiin näytelmääni. Hän kyseli kautta rantain, että enhän suinkaan ollut lähiaikoina allekirjoittanut mitään sodanvastaisia vetoomuksia. Luin rivien välistä viestin todellisen sisällön ja vastasin: ”Jos teitä pelottaa, poistakaa näytelmäni ohjelmistosta.”

Enää kukaan ei kysele. ”Poliittisesti epäilyttävät” näytelmät vain katoavat ohjelmistoista.

MONIEN venäläisten teattereiden julkisivua koristaa kirjain Z. Tätä kirjoittaessa ”valtavirrasta poikkeaa” 19 teatteria, kun teattereita on yhteensä yli 600. Saa nähdä, montako teatteria päätyy Z-kirjaimen alle, kun käsky tulee ylhäältä. Ja tällainen käsky tulee, siitä ei ole epäilystäkään.

Kaiken taustalla kaikuu suurten teatterien taiteellisten johtajien paljonpuhuva vaikeneminen. Heille sodan vastustaminen tarkoittaa tuotannon jäsenten suoraa erottamista ja kollektiivien lakkauttamista, aivan kuten Valko-Venäjällä aiemmin.

Muissakin kuplissa vaietaan. Kaikilla on omat sopimuksensa.

Liike-elämän toimijat vaikenevat, koska heidän sanattomassa sopimuksessaan valtaapitävien kanssa sanotaan: ”voit tehdä kauppaa minun tiloissani mutta vain minun ehdoillani”. He vaikenevat, koska he voisivat helposti menettää kaiken senkin, jota eivät vielä ole pakotteiden takia menettäneet.

Monet valtion virkailijat ja julkisen sektorin työntekijät vaikenevat, koska jo vuosien ajan he ovat olleet ainoita, joiden asema Putinin Venäjällä on pysynyt vakaana. He ovat tottuneet luottamaan Venäjän öljyrahojen tuomaan turvaan.

Aikanaan hämmästyin nähdessäni Moskovassa asevoimien toimiston edessä halukkaita asepalvelukseen astujia jonoksi asti. Omassa nuoruudessani kukaan ei palavasti halunnut armeijaan. Asiaan löytyi yksinkertainen selitys: valtion virkoihin otetaan vain asepalveluksen suorittaneita.

KAUNA on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä: se viittaa näyttämisen haluun ja tarpeeseen maksaa kalavelat aiemmasta alentuvasta kohtelusta. Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä kauna on niin sanotun putinilaisen patriotismin perusta.

Suurin ja läpäisemättömin sosiaalinen kupla koostuu passiivisesta enemmistöstä. Juuri tämän joukon reaktiota valtio pelkää eniten. Ajatellaan, että jos nämä ihmiset lähtevät liikkeelle, vallankumous on väistämätön.

Tähän joukkoon kuuluu ennen kaikkea neuvostoaikana varttuneita ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä vaan pitävät ainoana tiedonlähteenään televisiota. Yhteiskunnallinen keskustelu heidän kanssaan päätyy aina toteamukseen: ”Ette kai halua hullua 90-lukua takaisin?”

Valtio tekee nyt kaikkensa, jotta tämä suuri enemmistö ei kokisi äänettömään sopimukseen perustuvan turvallisuutensa horjuvan pakotteiden alla. Valtaapitävien tehtävänä on pitää talouden heikentyminen mahdollisimman hyvin heiltä piilossa.

Samaan aikaan propagandan avulla pyritään tekemään heistä patriootteja. Jos valtio onnistuu tässä, Venäjä on Pohjois-Korean tiellä.

EN OLE koskaan tuntenut itseäni yhtä venäläiseksi kuin näinä päivinä. Tänään poikani aloitti suomalaisen koulun. Kävin eilen tapaamassa opettajaa. Hän kertoi, että poikani on luokan ainoa venäläinen ja että samalla luokalla on yli kymmenen ukrainalaista oppilasta. Minulle kävi, kuten näytelmäkirjailijalle voi käydä: Näin yöllä unessa koko tarinan – kuinka sota syttyi, kuinka se jatkuu koululuokassa, ja mihin se lopulta päättyy. Näin kaiken alusta loppuun.

Kun aamulla vein poikani kouluun, en valmistellut häntä. Sanoin hänelle: ”Hymyile, ole ystävällinen ja muista, että me olemme täällä siksi, koska vastustamme sotaa.”

Uskon, että tulevaisuuden historiankirjoissa kaikki tämä, mitä nyt tapahtuu, liitetään aiheeseen ”Neuvostoliiton hajoaminen”. Se hajoamisprosessi on kestänyt vuosikymmeniä, eikä se ole päättynyt vieläkään.

Toivon, että tulevaisuudessa ei tunneta kansallisuuden käsitettä. Tietenkin kansallisuus on tärkeä asia. Juuri se antoi suomalaisille voimaa talvisodassa, ja juuri se antaa tänä päivänä ukrainalaisille voimaa pysyä yhtenäisenä rintamana ja panna hyökkääjälle kampoihin.

Täytyy kuitenkin muistaa, että ellei Venäjä olisi aloittanut tätä sotaa, me emme ajattelisi niinkään paljon sitä, mistä maasta tulemme, vaan muistaisimme, että me kaikki olemme yksinkertaisesti ihmisiä.

Kun kirjoitin tätä tekstiä, sain pojaltani koulusta kuvaviestin, jossa hän hymyilee leveästi. Hän kertoo, että hän on jo saanut kavereita ja ”kaikki on mahtavasti”.

Tulevaisuudessa on toivoa.

GDPR Cookie Compliance

This website utilises cookies for its basic functionality and to help analyse our global user traffic.